Viljatilan tonnin seteli

Nykynuorisolle on kuulemma julkisuudessa oleminen tärkein asia elämässä; rahalla ei ole niinkään enää merkitystä. Että jos et ole somessa, niin et ole olemassa, sanovat. Mutta kyllä se meitä aikuisia ihmisiä ahdistaa, kun ei ole rahaa.  

Viljatilan nykyinen taloustilanne vaikuttaa tosi huonolta, mutta todellisuudessa ei olla erityisen huonossa jamassa, vaan enemmänkin normaalissa tilanteessa. Viljanviljelyn kokonaisliikevaihto on taas se sama 1.000 €/ha, mitä se oli ennen poikkeusaikojen alkamista. Se on se viljanviljelijän karvas tonnin seteli.

Covid-19 myötä viljatilojen taloudessa siirryttiin poikkeukselliseen aikaan. Se näkyi viljan hyvänä hintana, mikä kulminoitui vuosiin 2022 ja 2023 jolloin viljan hinta oli 2000-luvun ylivoimaisesti korkein. Samaan aikaan, ensin alkuun, lainojen korkotaso oli lähes nollakorkoinen. Eikä tuotantopanosten hintakaan ehtinyt ihan alkuun samaan nousukiitoon kuin mitä oli maataloustuotteiden hintataso, jos tuotantopanokset oli ostettu edellisenä vuonna. Hetken aikaa tuntui niin hyvältä, että sitä oli vaikea uskoa. Mutta jos jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, ei se ole totta.

Viljanviljelyn taloutta saataisiin paremmaksi kolmella eri keinolla. Viljasta tulisi saada parempi hinta, tuotantopanosten hintaa tulisi laskea ja ns. EU-tukia pitäisi korottaa, niin kuin MTK:n edustaja aamuteeveessä alkuviikosta totesi. Kirsikaksi kakun päälle pitäisi vielä saada lainojen korkotaso nollaan. Ja kun ei saada, niin järjestetään kriisikokous ja lähdetään mielenosoitukseen. Sieltä on lopputuloksena sinällään hyviä ehdotuksia, joissa puututaan hienosäätöön, mutta juurisyihin ei kukaan keksi ratkaisua. Jotenkin tämä tuntuu niin nähdyltä ja koetulta.

Kaikki tiedämme, että viljanostajien ja elintarviketeollisuuden kädet ovat sidottu, koska kauppa (kuluttajat) ei suostu maksamaan elintarvikkeista nykyistä enempää, eikä markkinataloudessa kauppaa voida siihen pakottaa. Viljan hintaan ei siten saada merkittävää pysyvää korotusta. Samasta syystä tuotantopanosten hintaan ei tule oleellista helpotusta. Ainoa jäljelle jäävä keino helpottaa viljatilan taloustilannetta on peltoalatukien tason nosto. Kukaan ei sitä halua, vähiten maanviljelijät, mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ole. Jos ja kun EU ei sitä pysty rahoittamaan, tulee varat tulla valtiolta, siis meiltä veronmaksajilta. Valtiollahan ei ole muuta merkityksellistä tulolähdettä kuin mitä ne kansalaisilta keräävät.

2000-luvun alussa viljanviljelyn hehtaarikohtainen EU-tuki oli jokseenkin 500 €/ha ja nyt se on n. 400 €/ha. Tulevalla ohjelmakaudella siitä todennäköisesti taas hitunen leikataan. Inflaatio huomioiden laskua on tullut lähes 25 %. Samaan aikaan viljan hinta on pysynyt ennallaan ja tuotantopanosten hinta on noussut vähintäänkin 15 %. Siitä tämä nykyinen taloussoppa on saatu aikaan. Lisätään keittoon vielä lisämausteeksi lapsenusko siihen, että tilakokoa kasvattamalla tilanne korjaantuu. Sitähän ei ole tapahtunut. Toki onhan tuo 400 €/ha ihan hyvä peltoalatukitaso eurooppalaisittain verrattuna, eipä siihen juuri missään muualla päästä. Diddly Squat Farmilta olemme oppineet, että brittien peltoalatuet ovat n. 200 €/ha.

Mutta on tässä tilanteessa aihetta peiliin katsomisellekin. Meidän viljanviljelijöiden pitää lakata hölmöilemästä. Viljatila ei kestä velkaa kuin maksimissaan vuotuisen liikevaihtonsa verran. Siksi maatilojen sukupolvenvaihdokset tulee tehdä niin, että ne voidaan rahoittaa saatavalla korkotukilainalla. Enempää ei pysty maksamaan, vaikka se merkitseekin, että luopujat joutuvat luovuttamaan elämäntyönsä lähes ilmaiseksi.

Toiseksi, markkinahintaista peltomaata ei pidä ostaa. Kielto tuntuu epäreilulta, kun näkee naapurin silti ostavan. Mutta hänellä on perittyä/varastettua/muualta tienattua rahaa lisämaakaupan rahoittamiseen. Viljanviljelystä elantonsa ottava ei siihen pysty. Viljatilan peltopinta-alan kasvattaminen tulee tehdä ostamalla peltoa tuottoarvon mukaisella hinnalla, lähinnä sukulaisilta, tai vuokraamalla järkevällä, n. 200–300 €/ha, hinnalla.

Kolmanneksi, pitää viljellä niitä kasveja, joista saa paremman hinnan. Niiden viljely on useinkin hankalaa, vaatii markkinointikykyä ja ammatillista osaamista enemmän kuin mallasohran ja kevätvehnän viljely. Valitettavasti niistä ei myöskään saa sitä voimaannuttavaa hyvänolontunnetta, minkä saa isosta puimurista, pakettikuivurista ja suuresta peltopinta-alasta.

Neljäntenä keinona viljatilan talouden korjaamiseen on lisätulojen hankkiminen maatilan ulkopuolelta. Metsätaloudesta, palkkatulosta, sijoitustoiminnasta tai muusta yritystoiminnasta. Niiden avulla on mahdollista päästä siihen lisämaata ostavien kastiin. Osa-aikaviljelyä useinkin arvostellaan ja sitä pidetään kunniattomana tapana harjoittaa maataloutta, mutta köyhän pitää olla nöyrä – niinhän se on aina ollut.