Maatilojen verosesonki on kiivaimmillaan. Jos ei budjetointi ole oikein napannut vuoden mittaan, niin verokirjanpito, tilinpäätös ja veroilmoituksen laatiminen siihen pakottaa. Kovin paljoa ei ole enää maaliskuussa tehtävissä verosuunnittelun keinoin, joten vuodelta 2022 saadaan hyvinkin erilaisia verotettavia tuloja. Mutta niin kuin Kauppalehdessä aina todetaan, tuloeroja pitää sietää.
Koneiden ja laitteiden korotettu 50 prosentin poisto-oikeus tuntuu äkkiseltään erinomaiselta keinolta tasata tuloverotusta, jos verotettava tulo on nousemassa turhan korkealle. Korkeaan poistoprosenttiin liittyy myös vanha miinavaara. Jos tuloverotuksen poistoja tehdään selvästi enemmän, kuin pystytään lyhentämään maatilan velkoja, syntyy ns. verovelkaa, joka kaatuu syliin ennemmin, tai myöhemmin. Siksi koneiden 50 prosentin poistojen kanssa pitää olla tarkkana – vain tähdättyjä laukauksia.
Tuttu houkutus on verojen minimointi, mikä useinkaan ei ole viisasta. Verojen optimointi sen sijaan on aina kannatettavaa. Jos halutaan viimeisitäkin veroäyreistä eroon, on se lähes aina kovin kallista. Suomessa on pienituloisten tuloverotus haluttu yhteisillä päätöksillä laskea hyvin alhaiseksi.
Käytännössä alle 30.000 euron verotettavasta tulosta maksettava tulovero on hyvin maltillinen, ja alle 10.000 euron vuotuinen tulo on käytännössä verovapaata tuloa. Juurikaan 30.000 euroa matalampaan viljelijäkohtaiseen verotettavan tulon tasoon ei ole järkevää pyrkiä. Kahden viljelijän maatilayrityksessä se merkitsee 60.000 euron verotettavaa tuloa. Menestyvä maatila maksaa veroja.
Suomalaisen maatilan keskimääräinen verotettava tulo on alle 20.000 euroa vuodessa, joten tuloverotus ei ole tyypillisesti maatilojen ongelma. Tuloksentekokyky sen sijaan on se haaste. Mistä saadaan riittävä liikevaihto, jotta sinne alimmalle rivillekin jäisi sen verran, mitä perheen elättämiseen vaaditaan?
Toki niitäkin maatiloja löytyy, joissa verotettavaa tuloa jää väkisinkin useita satoja tuhansia euroja joka vuosi. Niiden kohdalla vaaranpaikka on matala nettovarallisuuden määrä, mikä pitää tulon lähes kokonaan ansiotulona. Markkinahintaisen lisämaan ostaminen on useinkin se ongelman tausta. Velan määrää laskemalla ja toisaalta vähennyskelpoisia investointeja tekemällä (hankala yhtälö sinällään) nettovarallisuus lisääntyy. Nettovarallisuuden kautta päästään ainakin osittain pääomatulolajin 30, tai 34 prosentin tuloverotukseen. Ansiotuloissa vastaava kokonaisveroaste on helposti 45 % em. tulotasolla. Joskin tällöin verojärjestelmän muuttaminen osakeyhtiömuotoon olisi lähes aina perusteltua.
Yksi perinteinen verotuksen sudenkuoppa on pellonraivauksesta syntyneet menot. Ne kun eivät ole tuloverotuksessa vähennettäviä menoja. Verottaja tulkitsee ne maan ostoon verrattaviksi menoiksi, joten ne ovat vähennyskelpoisia vasta myyntivoittoverosta, kun raivattu maa myydään. Jos maa myydään perinteisesti sukupolvenvaihdoskaupalla, ei pellon raivauksesta saa missään vaiheessa verohyötyä. Joten kaivurin ja jyrsimen polttoainemenot ja varaosat yms. pois maatalouden menoista, jos niillä raivataan omaa peltoa. Arvonlisäveron osalta tilanne on erilainen.
Oma riskinsä liittyy myös maatalouskoneiden käyttöön lasten koulumatkoihin. Jos koulussa käydään traktorilla 200 päivänä vuodessa, tulee siitä mittariin helposti 150 tuntia vuodessa. Kun viljatilan tyypillinen yhden traktorin maatalousajojen määrä on noin 200 tuntia vuodessa, onkin traktorin kustannuksista melkoinen osa yksityiskäyttöä. Jotta ei iskä menetä yöuniaan, kannattaa osa traktorin kustannuksista tulouttaa yksityiskäyttönä.