Search
  • Jarmo Keskinen

Onko maatalouskoulutus tienhaarassa?

Suomessa annetaan erinomaista maatalouskoulutusta, mutta välillä ei oikein hahmota, että minne sitä pitäisi lähteä. Maatalouskoulutuksen kolmitasoinen peruskuviohan on hyvä ja selkeä: ammatillinen taso, agrologikoulutus ammattikorkeakouluissa ja akateeminen koulutus yliopistoissa. Vaikka tämä periaatteellinen jaottelu on hyvä, on käytännön toteutus aika tavalla sekaisin. Varsin suuri osa viljelijäksi aikovista hankkii agrologi- tai agronomi-koulutuksen, vaikka ammatillisesta koulutuksesta siihen ammattiin saisi parhaat eväät. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että agrologi- ja agronomi-koulutukseen vaaditaan lisää käytännön maatalousopetusta, mutta samaan aikaan maatalousyrittäjäkoulutukseen ei saada riittävästi opiskelijoita.

Ammatillinen koulutus, maatalousyrittäjän perustutkinto, kestää tyypillisesti 2 vuotta. Sen aikana on saatu valmiudet toimia itsenäisenä maatilayrittäjänä. Opetus tapahtuu suurelta osin lähiopetuksena, millä varmistetaan vaadittava ammatillinen osaaminen opintojen jälkeen. Vaikka koulutuksen taso on tunnetusti korkea, silti maatalousalan ammatillisen koulutuksen haasteena on saada kurssit täyteen, tai ainakin minimiryhmät opiskelijoita.

Osaksi maatalousalan perusopetuksen opiskelijapula johtuu siitä, että yhä useampi tuleva viljelijä päätyy opiskelemaan viljelijän ammattiin joko ammattikorkeakouluun (agrologi), tai yliopistoon (agronomi). Kun niiden opintokokonaisuudet eivät varsinaisesti tähtää maatilayrittäjän ammattiin, ollaan useinkin tyytymättömiä koulutukseen. Vaaditaan ymmärrettävästi niiden opetusohjelmia muutettavaksi lähemmäksi käytännön viljelijän ammattiopintoja. Lopputuloksena kaikki ovat enemmän tai vähemmän tyytymättömiä.


Eipä siinä mitään pahaa ole, että tulevat viljelijät haluavat mahdollisimman korkean koulutuksen. Mahdollisimman korkea koulutusaste lisää yleisemminkin viljelijän työn arvostusta. Kaikki koulutus on hyväksi ja edistää kansakunnan kehittymistä. Korkeasti koulutetut viljelijät ovat myös erinomainen ”luonnonvara” erilaisissa luottamustehtävissä, politiikassa ja osuustoiminnallisten yritysten hallinnossa. Haaste tässä on se, että maatalousopetus ei ole toiminnallisesti kovinkaan tehokasta, verovaroja säästävää, eikä opiskelijoita motivoivaa, kun opiskelijat ja opetus eivät kohtaa toisiaan.

Kokonaisuuden kannalta olisi paras ratkaisu, että kaikki viljelijän työhön aikovat hankkisivat ammatillisen koulutuksen, jossa keskitytään juurikin maatilan pyörittämisen käytännön asioihin. Sen lisäksi laajempaa akateemista sivistystä kaipaavat viljelijät voisivat hankkia koulutuksen joltakin muulta alalta, vaikkapa työn ohessa opiskelemalla.


Maatalouskoulutuksen hajanaisuus ja uudet opiskelumenetelmät, ryhmätyöt ja omatoiminen tiedon hakeminen, näkyvät myös vastavalmistuneiden agrologien ja agronomien osaamisessa. Ennen vanhaan omassakin työyhteisössä saattoi luottaa uusien kollegoiden maatalouden perusosaamiseen; kaikki uudet agrologitja agronomit osasivat agronomistiset peruskuviot. Nykyään vaihtelu on hyvin suurta, minkä huomaa työhönottohaastatteluissa. Osa hakijoista on todella päteviä ja valmiita ammattilaisia, ja osalla hakijoista palkkaaminen vaatisi pitkän peruskoulutus- ja mentorointijakson. Työnantajan valinta kohdistuu luonnollisesti tuohon ensimmäiseen ryhmään.

Tämä maatalouskoulutus on henkilökohtaisestikin lähellä sydäntä. Aikanaan tuli jauhettua erilaisissa maatalouskouluissa yhteensä kuusi vuotta. Samoin työuran alussa työskentelin puolivuotta maatilaekonomian opettajana. Viime vuodet olen ollut mukana KEUDA:n Saaren yksikön maatalousopetuksen neuvottelukunnassa.

300 views0 comments

Recent Posts

See All