Vuosikymmeniä sitten erään maataloustilaisuuden alkukahvipöydässä ison maatilan isännältä kysyttiin, miksi se teidän poika ei ole itseään akronoomiksi lukenut? Viljelijä vastasirauhalliseen tyyliinsä: ”nooh, minusta tämä maanviljely on niin yksinkertaista hommaa, että ei sitä varten tarvitse kouluja käydä”. Tuskin hän itsekään noin ajatteli, mutta saipahan näsäviisas kysyjä arvoisensa vastauksen.
Omassa nuoruudessani 1970- ja 1980-luvuilla maatalousopinnot olivat hyvin suosittuja ja hakijoita koulutukseen oli paljon. Jostakin syystä aloituspaikkoja silloiseen agronomi- ja agrologikoulutukseen oli kaikesta huolimatta hyvin vähän. Esimerkiksi uusia agrologeja valmistui valtakunnallisesti alle sata vuosittain. Sen ikävänä seurauksena sisäänpääsy toivottuun opinahjoon oli varsin vaikeaa. Ainoastaan n. 10 % ensisijaisista hakijoista pääsi sisään. Myöhemmin tilanne on muuttunut merkittävästi. Varsinkin agrologiopintojen aloituspaikkoja on lisätty moninkertaisesti ja samaan aikaa maatalousalan kiinnostavuus nuorten keskuudessa on vähentynyt.
Vuonna 2022 oli Helsingin Yliopiston maataloustieteiden kandidaatti-/maisteriohjelmassa tarjolla 78 aloituspaikkaa. Niihin oli ensisijaisia hakijoita 96 opiskelijaa. Laskennallinen sisäänpääsy-% oli siten 81 %. Vuonna 2023 oli ensisijaisia hakijoita 102 henkilöä, joista sisään pääsi 76 % hakijoista. Agrologi-opintoihin on aloituspaikkoja suhteessa ensisijaisiin hakijoihin nähden tarjolla niin paljon, että ainoastaan Hämeen ammattikorkeakoulun Mustialan toimipisteeseen joudutaan opiskelijoita karsimaan, muualle Suomen lähes 500 koulutuspaikkaan pääsevät jokseenkin kaikki hakuehdot täyttävät halukkaat.
Periaatteessa nykyinen tilanne on jokseenkin ihanteellinen, kun lähes kaikki pääsevät opiskelemaan haluamaansa alaa ja Suomeen saadaan päteviä ammattilaisia maatalouden asiantuntija- ja johtotehtäviin. Toisaalta voidaan perustellusti kysyä, onko korkeakoulu tai akateeminen tutkinto sopivin mahdollinen koulutus maanviljelijän ammattiin? Maatalouden järjestö- ja johtotehtäviin, ehkä politiikkaankin se sopii erinomaisesti opiskeluaikaisen verkottumisen vuoksi.
Maanviljelijän perustutkinto, ammattikoulu, on muuttunut samaan aikaan ympäröivän maailman kanssa. Viime vuosisadan 1-vuotisesta maamieskoulusta on kehittynyt 3-vuotinen maatalousyrittäjän ammattitutkinto, jossa useinkin kolmantena vuonna erikoistutaan tiettyyn tuotantomuotoon. Perinteinen peltoviljely, karjanhoito, metsätalous ja maatilaekonomian vihoviimeinen pakkopulla ei enää viljelijälle riitä vaan osaamista pitää olla monella muullakin alalla. Kehitykseen on pystytty hyvin koulutuksella vastaamaan.
Palkkatyössäni sain tehdä yhteistyötä kaikkien em. opiskelulinjojen kautta tulleiden nuorten maanviljelijöiden ja ex-työkavereiden kanssa. Nähdäkseni opiskelun muoto, tai määrä ei ole ratkaisevan tärkeä uuden maanviljelijän alkutaipaleella, pääasia, että jokin maatalouskoulu on käytynä. Ja mielellään ainakin yksi kesä työskennelty harjoittelijana vieraalla maatilalla. Jos siellä ei opi hyviä käytänteitä, niin oppiihan ainakin virheistä. Maatalouden lisäksi voi olla mitä muita opintoja tahansa, kyllä niistä kaikista hyötyä on, jos ei muuta niin laajentamassa maanviljelijän arvo- ja asennemaailmaa. Tärkeintä ei ole se, mitä on korvien väliin kertynyt, vaan se, miten sitä käyttää.
Jos kuitenkin tietää, että maatalousyrittäjän työ on sitä, mitä haluaa elämäntehtävänään tehdä, on 3-vuotinen maatalouden ammattitutkinto siihen erinomaisen hyvä koulutus. Yleissivistyksen hakisin lukiosta, sitten inttiin, maatalouskoulu alta pois eikä muuta kuin 25-vuotiaana kotitilalle töihin ja 30-vuotiaana sukupolvenvaihdosta tekemään. Jos maatalousyhtymä ei tule kysymykseen, eikä maatilan yhtiöittäminenkään ole muista syistä perusteltua, voi tuleva tilanpidonjatkaja tehdä samalla omia töitään vaikkapa koneurakoitsijana muutaman vuoden ajan. Siinä maatilaekonomian ihmeellinen maailma realisoituu, kun laskut pitää maksaa ajallaan ja koneet reistailevat.
P.S. Kuvassa nousevat uudet toimitilat Vianorille ja CarpojatOy:lle (Vuoden yritys 2023 Mäntsälässä).