Maatalouden heikko kannattavuus ja maatilojen taloudellinen ahdinko on ollut kaikkien meidän tiedossamme jo monta vuotta. Mutta onko tilanne oikeasti niin heikko? Miten on mahdollista, että samaan aikaan käydään raivoisaa kilpailua lisämaista ja niistä maksetaan edelleenkin moninkertaisesti niiden tuottoarvoon nähden? Onko tässä yhtälössä jokin muuttuja, jota en ymmärrä?
Maatilojen heikko tuloksentekokyky alkoi paljon ennen Covid 19- kulkutautia, tai Venäjän raukkamaista hyökkäyssotaa. Perussyy on, että viljelijän maataloustuotteista ja peltoalatukina saama rahasumma ei ole vastannut todellisia tuotantokustannuksia. Vuoteen 2019 saakka haasteena olivat matalat tuottajahinnat, ja sen jälkeen kalliit tuotantopanokset. Sama ongelma on kaikilla tuotantosuunnilla ja kaikissa maatilojen kokoluokissa. Maatilan peltoalan kasvattaminen ei tätä kannattavuusongelmaa korjaa, eikä myöskään konekaluston tehostaminen.
Peltomaan hinnan kehitys eteläisessä Suomessa voidaan jakaa kahteen jaksoon. Ensimmäinen jakso alkoi Suomen liittyessä Euroopan Unioniin 1990-luvun puolivälissä. Silloin peltomaan hinta oli romahtanut ”yhdessä yössä” alle puoleen entisestä. Tämä taas oli seurausta siitä, että ei uskottu maatalouselinkeinoon EU:ssa, jolloin alan lehdistö kirjoitti mahdollisuuksista kovin pessimistisesti; maatalous loppuu ja kaikki kuihtuu pois. Lisäksi pankkikriisin seurauksena rahoittajapankit joutuivat realisoimaan ylivelkaantuneita maatila-asiakkaitaan. Peltomaata tuli paljon myyntiin ja pakkomyyntitilaisuuksia oli tiheään. Sekin aika on siis oikeasti koettu. Jotkut maanhimoiset toivovat sen taas palaavan.
Tuon jälkeen pellon nimellishinta alkoi nousta tasaiseen tahtiin 3 % vuosittain. Tasaisen nousun aikaa kesti lähes 20 vuotta 2010-luvun puoliväliin saakka. Peltomaan tasaisen markkinahinnan nousussa oli hyviäkin puolia, koska se turvasi peltojen vakuusarvon säilymisen hyvänä. Iso ongelma sen sijaan oli nousun vaikutus maatilojen kannattavuuteen. Maatilaan sitoutuneen pääoman määrä kasvoi, mutta maatilojen antama tuotto ei kasvanut samaan tahtiin. Käytännössä se tarkoitti, että kukaan ei pystynyt ostamaan peltomaata järkevään hintaan, vaan aina piti maksaa ylihintaa, mistä taas seurasi aktiivisesti lisämaata ostavien maatilojen ylivelkaantuminen. Tämä sillä oletuksella, että ostajilla ei olisi ollut ulkopuolisia pääomia käyttää maiden ostoon, niin kuin nykyään usein on tilanne.
Toinen jakso alkoi noin kymmenen vuotta sitten. Pellon nimellinen markkinahinta ei ole muuttunut juuri lainkaan, ja pieni vaihtelu on tasaantunut jo seuraavana vuonna. Niinpä pellon nimellishinta on eteläisimmässä Suomessa nyt jokseenkin sama kuin se oli 8 vuotta sitten. Reaalihinta on myös pysynyt jokseenkin samana, koska inflaatiokin on ollut kovin vähäinen samaan aikaan. Mielenkiintoista nähdä, mitä nykyinen reipas inflaatiotaso vaikuttaa ensi talven lisämaakauppojen hintatasoon.
Toinen mielenkiintoinen tekijä peltomaan hinnassa on maantieteellinen sijainti. Pellon hinta on korkein Varsinais-Suomessa ja yleisimminkin Länsi-Suomessa. Itään mentäessä hinta laskee. Mitään tuotannollista perustetta en tuolle linjaukselle keksi. Maitotilan kannattavuus on Varsinais-Suomessa ihan sama, kuin on Etelä-Karjalassa, mutta peltomaan markkinahinta on lännessä kaksinkertainen. Tämän voi toki nähdä vahvuutena itäsuomalaiselle maatilalle, kun lisämaata pystyy ostamaan järkeväpään hintaan.
Vaan mikä on se peltomaan oikea hinta? Yleisin vastaus on, että se on se hinta, millä peltoa pystyy vapailta markkinoilta ostamaan. Ei todellakaan. Meidän kulmillamme se on ollut viimeisimmissä kaupoissa yli 13.000 €/ha. Se on ihan järkyttävä ylihinta. Toisaaltasuurin osa pelloista vaihtaa omistajaa spv-kaupoissa, joissa peltomaan hinta on tyypillisesti n. 2.000 €/ha. Totuus lienee jossakin tuolla välillä. Kenenkään ei tulisi maksaa enempää, kuin mitä on pellon tuottoarvo. Se on aina tilakohtainen juttu laskettavaksi, mutta tyypillisesti se vaihtelee välillä 4.000–6.000€/ha.