Jäätyäni eläkkeelle maanviljelijän työstä vuoden 2022 alusta lähtien, seurasi siitä kohtuullinen identiteettikriisi. Että tässäkö se elämä oli. Lähes 50 vuotta tuli tehtyä viljelijän töitä omalla vastuulla. Moni tuttu on kysynyt ystävällisesti, että mitä se nyt sitten kuuluu vanhalleisännälle? Ja että kuinka se nuori-isäntä on päässyt kiinni maatilan pyörittämiseen?
Alkuun vanhanisännän titteli tuntui mukavalta, onhan siinä sisään leivottuna arvostusta tehtyyn työuraan. Vähän niin kuin kunniapuheenjohtajana voisi seurailla maatilan töitä ja jaella ystävällisiä ohjeita nuoremmalle sukupolvelle. Vanhoissa hautakivissäkin näkee ammatiksi hakatun kiveen vanhaisäntä. Tässä lepää maatilan vanhaisäntä. Tietyssä iässä sitä alkaa kiinnostaa sotahistoria, sukututkimus ja hautakivet. Toivottavasti tuossa on osa sarkasmia.
Olenkin alkanut toivoa, että minua ei kutsuttaisi vanhaksi-isännäksi, koska maatilalla voi olla vain yksi isäntä. Ei voi olla kahta isäntää, nuori-isäntä ja vanhaisäntä. Vanhaisäntä sanassa on pieni vihje siitä, että edellisellä sukupolvella olisi vielä hitusenvaltaa maatilan asioihin, jolloin nuori-isäntä ei olisi 100 prosenttisesti isäntä talossaan. Se on kohtuuton oletus.
Yksi syy käyttää vanhaisäntä titteliä liittyy siihen, että sukupolvenvaihdoksessa ei myydäkään koko maatilaa seuraavalle sukupolvelle, vaan jätetään osa metsistä, tai pelloista vielä luopujille. Se ei ole kuitenkaan juuri koskaan perusteltua. Poikkeuksena alle 10 vuotta omistetut kiinteistöt, joiden verokohtelu sukupolvenvaihdoksessa on haasteellinen. Jos halutaan turvata eläkeläisten taloutta, kannattaa se tehdä siirtyvän maatilan kauppahinnan kautta. Myydä koko maatila kerralla ja jättää kauppahinnasta eläkeläisille ”varmuusrahasto” luotettavaan sijoituskohteeseen.
Erityisen hankalaa on jättää metsää luopujien omistukseen ajatuksella, että myydään, tai lahjoitetaan se sitten myöhemmin tilanpidonjatkajille. Pelkkä metsämaa ei kuitenkaan täytä niitä maatilan osan luovutusehtoja, joita vaaditaan luovutuksen sukupolvenvaihdoshuojennuksille. Metsäpalstasta joutuukin maksamaan ns. normaalit lahjaverot.
Tarkennuksena kuitenkin, että vaikka maatilalla ei voi olla kahta isäntää, voi siellä olla hyvinkin kaksi maanviljelijää, tai maatalousyrittäjää. Jos puolisot yhdessä maatilaa viljelevät ja kantavat siitä vastuun, ovat molemmat tasavertaisia maanviljelijöitä. Samoin sisarusten yhdessä viljelemällä maatilalla voi olla useampikin maatalousyrittäjä. Parhaimmillaan niillä tehdään erinomaista tulosta. Toivottavasti toiminta pyörii silloin osakeyhtiömuodossa, vaikkakin toimitusjohtajia voi olla vain yksi.
Omakohtaisesti en ole vielä pystynyt ottamaan käyttöön eläkeläinen-nimitystä, enkä eläkeläiskorttia. Tiedän, ei siinä mitään noloa, tai häpeällistä ole. Kun on 15-vuotiaasta lähtien maksanut veroja ja eläkemaksuja, niin kyllä sen eläkkeen koen ansainneeni, ei siinä mitään, oma ruutu on tullut hoidettua. Mutta jotakin passiivista elämäntyyliä liittyy eläkkeellä olemiseen, mihin en ole vielä valmis.
Eniten koen tässä elämäntilanteessa olevani renki. Sellainen luottorenki, joka tuntee talon nurkat ja koneiden säädöt. Tekee niitä töitä, mitä isäntä ohjeistaa, mutta ei tuppaudu eikä viisastele. On valmis hommaan kuin hommaan ja lopettaa vasta kun työt ovat valmiit, mutta tulee vain pyydettäessä. Eihän se jalka nouse niin kuin kolmekymppisellä nousi, mutta toivottavasti ei myöskään riko koneita. Ja mikä parasta, tällainen luottorenki ei tarvitse palkkaa.