Syksyllä heitin haasteen maatiloille kaivattavasta sosialismista, kun ei muu auta tässä talouskurimuksessa. Se oli ikään kuin käänteinen ärsytys, jossa keskustelun muiden osapuolten toivotaan kumoaman keskustelun avaajan väite. Valitettavasti näin ei ole käynyt, eikä talven aikana ole keksitty mitään uutta. Maatilaekonomian ja maatalouspolitiikan neula on juuttunut paikalleen, ja se toistaa samoja väitteitä yhä uudestaan pääsemättä eteenpäin.
Kovin sitkeästi elää ajatus, että maatalouden rakennemuutos ja maatilojen kokoluokan kasvattaminen ratkaisee talousongelmat. Sillä logiikalla riittävän isot maatilat pärjäisivät hyvin. Valitettavasti Suomen olosuhteissa maatilaekonomia ei toimi niin.
Taloudellisesti hyvin pärjääviä, tai huonosti voivia maatiloja löytyy kaikista kokoluokista. Lisämaan ostaminen ja karjamäärän kasvattaminen ei ole oikotie onneen. Joskin järkevästi toteutettu navettainvestointi on lähes aina perusteltu investointi. Riittävä kokoluokka on välttämätöntä silloin, kun perheen elanto otetaan kokonaan maataloudesta. Ylimmällä rivillä pitää olla riittävästi, jotta alimmalle riville jää sen verran, mitä yksityiskulutukseen vuodessa tarvitaan. Jos lapsiperheen elantomenot ovat n. 50.000 € vuodessa, pitää maatilan liikevaihdon olla vähintään 250.000 € vilja- ja maitotilalla ns. normaalin hintatason aikoina.
Samoin kuulee yhä uudestaan ns. nuorilta kotkilta, että kyllä tämä maatalous kannattaa, kun on riittävän fiksu viljelijä ja kova äijä. Viisaammat tekevät tulosta, mutta vähän yksinkertaiset ovat vaikeuksissa.
Maataloustukiakaan ei tarvita muuta kuin niille osaamattomille. Samoin toivovat, että mahdollisimman moni maatila menisi nurin, niin sitten tulisi sitten maata myyntiin, ja saisivat ostaa naapuritilat itselleen lisämaiksi. Se olisi sitä luonnonvalintaa. Vaan kun ei se elämä mene noinkaan. Jos maatilan tuotantosuunta ja olosuhteet ovat sellaiset, että omasta toiminnasta riippumatta, juoksevien kustannusten osuus kokonaistuloista on yli 80 %, ja lisäksi tulevat koneiden ja rakennusten ylläpitoinvestoinnit, ei siinä auta fiksuus, eikä äijäpuheet. Tai no, tietty jos fiksumpi vaihtaa tuotantosuuntaa. Mutta sekin on yleensä hyvin kallista ja velkamäärä tuppaa siinä vain kasvamaan.
Kaikki tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että Suomessa on paljon maatiloja ja viljelijöitä, jotka pärjäävät oikein hyvin. Joillekin vuosi 2022 oli taloudellisesti historian paras. Heillä on kuitenkin lähes aina käynyt tosi hyvä tuuri. Maatalouden lisäksi voi olla jotakin muuta yritystoimintaa, metsätuloja, palkkatuloja tai menneiden vuosikymmenten aikana saatua pääomaa, joka tukee nykyistä perusmaataloutta. Voiko silloin sanoa, että kyllä maatalous kannattaa, jos on vaan riittävän fiksu?
Mutta aina muutama järkevä viljelijä löytää perusmaataloudesta jonkin erikoisjutun, joka mahdollistaa poikkeuksellisen hyvän tuloksen tekemisen. Hekään eivät pysty ratkaisemaan Suomen maatalouden ison mittakaavan haasteita. Kannattava uusi tuotantosuunta pitäisi löytää ainakin niille 10.000 maatilalle, jotka jatkavat toimintaansa pitkälle tulevaisuuteen. Toisaalta on hyvä, että menestyjiä pidetään esillä myönteisinä esimerkkeinä, mutta aiheutuuko siitä samalla virheellinen mielikuva, että kyllä tässä kaikilla hyvin menee?
Edelleen vaaditaan kaupan tinkivän omista katteistaan maatilojen tilanteen korjaamiseksi. Tämä on varsinkin poliitikoille mieluinen aihepiiri. Toistetaan samaa mantraa, että kauppiaiden ja keskusliikkeiden tulisi luopua osasta tuloksestaan, jotta maanviljelijöille voidaan maksaa nykyistä enemmän. Mutta miksi kauppiaat niin tekisivät? Jos ruokakaupalla ei pysty tekemään riittävää tulosta niin se lopetetaan. Samaan kategoriaan kuuluu vaatimukset ruoan hinnan korottamisesta kaupoissa. Nähdäkseni ei ole mitenkään mahdollista, että ruoka maksaisi Suomessa merkittävästi enemmän, kuin naapurimaissa.
Vieläkään ei jää suuressa mittakaavassa jäljelle muuta vaihtoehtoa, kuin käydä kuluttajien/veronmaksajien kukkarolla, ja jakaa viljelijöille niitä pahamaineisia EU-tukiaisia, jotta kuluttaja saa ostaa kaupasta alihintaista ruokaa. Tämä on veronmaksajillekin mieluisampi vaihtoehto, kuin maksaa elintarvikkeista niiden todellinen tuotantokustannuksiin perustuva hinta. Niin mielelläni olisin väärässä, kun eräänä aamunakuultaisiin löydetyn tähän yhtälöön jokin muu ratkaisu.
PS. Nuoremmille lukijoille sanonta ”neula on juuttunut paikoilleen” lienee vieras. Viime vuosisadalla se tarkoitti sitä, kunlevysoittimen neula levyn pinnassa juuttui kiertämään samaa kehää, jolloin toistettiin samaa lyhyttä viestiä yhä uudestaan. Ai, että mikä on levysoitin?