Ennen vanhaan kymmenen vuotta sitten ei juuri kukaan puhunut intohimoisesti sähkösopimuksista. Nyt siitä on tullut yleinen kansanhuvi, kiinteä vai vaihteleva pörssihinta. Jokseenkin sama juttu oli vielä viime vuosisadalla pankkilainan koron kanssa. Pankkiin mentiin lakki kourassa ja jos lainaa luvattiin, niin oltiin tyytyväisiä. Lainan korko oli se mitä pankinjohtaja papereihin kirjoitti, eikä mistään korkokatoista, kiinteäkorkoisesta, tai vaihtuvakorkoisista keskusteltu.
Energianjakelun lähtökohta oli sata vuotta sitten kunnalliset sähköyhtiöt, jotka rakensivat sähkölinjat maatilojen metsiin ja pelloille nimellisellä korvauksella. Tähän oltiin valmiita, koska koettiin oltavan yhteisellä asialla kaikkien hyväksi ja eduskunta teki linjojen pakko-ottamisen mahdolliseksi lunastusmenettelyn kautta. Kotimaa kehittyi ja maa saatiin sähköistettyä. Ja kun sähkö tuli kotikunnan sähkölaitokselta, ei energian hinnalla ollut niin väliä. Tylsänä vitsinä sanottiinkin, että jos joku asiakas oli ymmärtänyt sähkölaskun tekstin, niin laskun formaattia oli pikimmiten taas muutettava.
Sittemmin energiamarkkinat fuusioituivat, kun kunnat myivät sähköyhtiönsä yhä suuremmille toimijoille ja lopulta pörssiyhtiöille. Sillä tavoin monikin kunta korjasi taloutensa. Eipä siinä mitään, periaatteessa kaikki voittivat ja toiminta tehostui. Tyhjä arpa jäi kaikille niille maanviljelijöille, joiden maille sähkölinjat oli rakennettu - jatkuvaa sähkötolppien kiertelyä. Hieman sama tilanne on nyt, kun valtio on ottanut metsien hiilensidonnan arvon itselleen, eikä yksittäinen metsänomistaja pysty niitä myymään.
Sähköenergian pörssihinnan ja kiinteän hinnan ero on sama kuin on kiinteäkorkoisen pankkilainan ja vaihtuvakorkoisen lainan ero. Sähkön pörssihinnassa ja vaihtuvakorkoisessa lainassa energiayhtiö ja rahoittajapankki myyvät energiaa, tai pääomaa eteenpäin sillä hinnalla, millä ne ovat itse sen hankkineet ja lisäävät siihen kohtuullisen siivun omien kulujensa kattamiseksi ja voitto-osuudekseen. Riskin hintatason muutoksista jää asiakkaalle, jolloin myyjä voi pitää oman kateosuutensa suhteellisen pienenä.
Kiinteähintaisessa sopimuksessa myyjä arvioi pörssihinnan ja korkotason kehittymisen sopimusvuosien keston ajaksi. Laskettuun keskimääräiseen hintaan lisätään omat kulut ja voitto-osuus. Koska riski hintatason muutoksista jää tässä tapauksessa myyjälle, pitää sen kateosuus olla edellistä suurempi. Siksi sähkön pörssihinta ja lainan vaihtuvakorkoinen vaihtoehto ovat lähtökohtaisesti maanviljelijälle edullisempi vaihtoehto, vaikka niissä onkin suurempi riski.
Kumpi sitten kannattaa yksittäisen viljelijän valita? Jos maatilan taloudellinen tilanne ja maksuvalmius ovat niin hyvällä mallilla, että ne kestävät ongelmitta lainojen korkotason hetkellisen nousun ja sähköenergian hintapiikit, on pörssisähkö ja vaihtuvakorkoinen laina parempi vaihtoehto. Mutta jos maksuvalmius on niin tiukoilla, että hintapiikeistä ja koronnostoista ei selviä kunnialla, kannattaa ottaa kiinteähintainen ja -korkoinen vaihtoehto.
Onko se sitten oikein, tai väärin, että taloudellisesti tiukoilla oleva viljelijä joutuu valitsemaan pitkällä aikavälillä huonomman vaihtoehdon, ja hyvin pärjäävä saa näissäkin asioissa helpotusta talouteensa? Niinhän se on yleisemminkin, että jos maksuvalmius on hyvä, pystyy neuvottelemaan hinnoista ja käyttämään tarjouksia hyödykseen, mutta jos joutuu kyselemään maksuajoista, ei alennuksia kannata odottaa.