Ruokakeskustelu käy nykyään valtakunnantelkkarissa niin kuumana, että ei tiedä itkeäkö, vai nauraako. Varsinkin vegaanisuuteen suhtaudutaan uskonnonkaltaisella hartaudella, eikä tieteeseen perustuvilla tosiasioilla haluta useinkaan pilata hyvää ohjelmaa.
Parhaillaan pyörii (taas kerran) sarja, jossa julkkiksia on kuljetettu telttailemaan Grönlannin pohjoiseen luontoon ja samalla kertomaan ilmastohuolestaan. Aihe sinällään on hyvä ja meille kaikille aiheellinen muistutus, mutta toteutus on vähintäänkin ontuva. Henkilöt on ilmeisesti kuljetettu paikanpäällelentokoneella, koska polkupyörällä, tai hiihtäen sinne ei varmaankaan pääse. Muovipohjaisissa vaateissaan ja teltoissaan asuvat, ja vuorollaan tilittävät omia kipeitä tuntojaan. Mitä nyt välillä syövät vankasti prosessoitua ruokaa kertakäyttömuovipusseista. Viimeksi oli tarjolla vegaanista kahvia ja suklaata. Kyllä siinä ilmastoahdistus kiittää, kun kaakao on ensin kuljetettu toiselle puolen maapalloa Suomeen, ja sieltä lennätetty arktiselle kuvauspaikalle. Suomalainen luomukaurapuuro Lapin arktisessa luonnossa syötynä olisi ollut parempi vaihtoehto sen tilalle, ja palvellut ohjelman ideaa yhtä hyvin.
Harvoin kuulee pohdittavan kaukaa lämpimiltä alueilta tuotavan elintarvikkeen oikeudenmukaisuutta. Ruoka kun on rajallinen hyödyke juurikin niissä osissa maapalloa, missä tuontitavaraa viljellään. Vaikka kahvi, kaakao, tai soija/tofu olisi viljelty kestävän kehityksen sääntöjen mukaisesti, on se pohjoiselle pallonpuoliskolle vietynä aina pois paikalliselta väestöltä. Mitä enemmän delmontemies käyttää eteläisen pallonpuolikkaan viljelyalasta liiketoimintaansa, sitä vähemmän on peltoa käytettävissä kylän omaan viljelyyn, ja vastaavasti enemmän ruokaa on pois pakallisen väestön ruokkimisesta.
Suomessa ja Euroopassa ruokaa riittää varmasti kaikille, koska meillä on varaa ostaa sitä ulkomailta. Mutta koska ruoasta on jo nyt maailmassa pulaa, aiheuttaisi meidän ruokaostoksemme sen, että joku jossakin jäisi ilman ruokaansa. Olisimme syöneet kaverin eväät. Suolaa haavoihin voidaan ripotella sillä ajatuskululla, että ostaisimmeko tuossa akuutissa globaalissa ruokapulassa ruokatarpeet myös lemmikkieläimillemme?
Silloin eteläisen pallonpuoliskon kansalaiset jäisivät ilman eväitään, koska ne menisivät rikkaan pohjoisen kissoille ja koirille.
Vegaanisuus sinällään on positiivinen asia ja kovasti kannatettava elämäntapa. Kasvipohjaisella ruokavaliolla pystytään ruokkimaan suurempi väestö, kuin eläinpohjaisella. Jonkinlaista armollisuutta kuitenkin kaipaan keskusteluun. Jos ja kun Suomessa pystytään tuottamaan eläinpohjaista ruokaa eettisesti ja nurmiviljelyperusteisesti, ja koska pohjavettä meillä on riittävästi(Suomessa vain 3% vuosisadannasta hyödynnetään!), eikä tarvitse huolehtia vesijalanjäljestä, annettaisiinko kuluttajalle oikeus itse päättää, mitä ruokaa syövät? Ilman ahdistusta ja ketään syyllistämättä.
Vegaanisuuteen liittyy myös epämiellyttävä kysymys kasvien oikeuksista ja tunteista. Nykyinen tiedeyhteisö ymmärtääkseni on todistanut, että myös kasveilla on kanssakäymistä keskenään ja eräänlaiset tunteet. Nyt asiasta tiedetään kovin vähän, mutta varmasti kymmenen vuoden kuluttua olemme viisaampia. Jos vegaaniajattelun ydin on, että ihminen ei saa käyttää eläimiä hyväkseen ruokaa hankkiessaan, niin millä oikeudella saamme käyttää tuntevia kasveja samaan tarkoitukseen?
Jos emme tulevaisuudessa käytä eettisten syiden vuoksi hyväksemme ruoantuotantoon sen paremmin eläin-, kuin kasviperäisiäkään raaka-aineita, niin mitä jää jäljelle? Onko laboratorioissa kehiteltävä keinotekoinen ruoka sittenkään tiedemiesten akateemista puuhastelua, vai ainoa oikeutettu tapa tuottaa ruokaa kaikille?