Markkinat ovat huomanneet, että kansalaisten ilmastotuskaa voi muuttaa rahaksi. Vaan kannattako kaikki siitä saatavat rahat antaa ulkopuolisille yrityksille? Pitääkö maatilojen ja maanviljelijöiden saada ympäristörahoista osansa? Miten voidaan tuotteistaa maatilan luonto ja ohjata siitä saatava rahavirta viljelijän tilille?
Samaan aikaan kun vielä käydään julkista väittelyä siitä, onko suomalainen metsä hiilinielu vai hiilidioksidipäästöjen lähde, on useampikin yritys päättänyt asian meidän puolestamme. Metsä on hiilinielu ja sillä hyvä, ja sitä nielua myydään nyt ahdistuneille kansalaisille hyvästä hinnasta.
Isossa mittakaavassa EU:lla on päästökauppajärjestelmä, mikä koskee 11.000 eurooppalaista isoa teollisuusyritystä. Järjestelmän ideana on, että yritysten pitää ostaa oikeus päästää hiilidioksidia ilmaan. Yhden tonnin päästö maksaa n. 55 €. Päästöoikeuksia ostetaan ja myydään pörsseissä. Jos yritys keksii käytännössä keinon vähentää omaa ilmastorasitustaan, voi se myydä vapautuneen päästöoikeuden jollekin toiselle yritykselle. Lisäksi valtiot voivat lahjoittaa päästöoikeuksia yrityksille.
Pienempien yritysten ja yksittäisten kansalaisten kohdalla luonnon rasittamisen kompensointi ei ole toistaiseksi lakisääteistä, mutta sitä tehdään vapaaehtoisesti lisääntyvässä määrin. Lisäksi keskustellaan parhaillaan erilaisten taksonomiajärjestelmien ulottamisesta metsätalouteen ja pienenpiin yrityksiin. Ympäristötietoisuus lisääntyy, jolloin yritykset ovat huomanneet, että erilaiset kompensaatiot ovat oiva keino markkinoida omia tuotteitaan ja palveluitaan.
Hiilinieluprojekteissa kompensoidaan yrityksen hiilipäästöt istuttamalla puita, tai muuta kasvillisuutta, mikä sitoo hiiltä ilmasta maaperään. Yleisin istutettava kasvi on puu, jolloin puiden istuttamisesta syntyy ns. hiilinielumetsä. Myös esimerkiksi pysyvät nurmialueet soveltuisivat tähän kohtuullisen hyvin, samoin kaikki ns. hiiliviljely.
Puiden istuttaminen onkin hyvä keino ilmakehän hiilen sitomiseen. LUKE:n laskelmien mukaan yksi puu sitoo hiiltä n. 600 kg. Jos hehtaarilla kasvaa täysikasvuiseksi 400 puuta, on hiiltä sidottu yhteensä 240 tonnia (600 kg x 400 puuta). Jos tämä saataisiin myytyä ison mittakaavan päästökauppajärjestelmään, olisi metsähehtaarin ”hiiliarvo” 13.200 €/ha (240 tonnia x 55 €/tn). Tuo ajatus on toki lähinnä teoreettinen, koska yksittäinen maanomistaja ei pysty pörssikauppaa tekemään.
Sen sijaan puunistutusten myyminen on jokapäiväistä realismia. Netistä löytyy useitakin yrityksiä, jotka myyvät puunistutusta luontoa rasittaville yrityksille ja yksityisille kansalaisille päästökompensaationa. Yksi istutettu kuusi näkyy maksavan 9 €/kpl. Ja 17 puulla kattaa tunnetusti yhden henkilön vuoden hiilidioksidipäästöt. Siitä vaan kassan kautta, niin saat ajella autolla ja hengittää taas vapaasti yhden vuoden. Siis siitä jokakeväisestä hikisestä ja kalliista työstä voikin saada rahaa itselleen. Ja samalla maanomistajan oma metsäomaisuus kasvaa. Nyt jos koskaan olisi aika perustaa metsänomistajien oma yhtiö, tai osuuskunta joka tuon palvelun tuotteistaa.
Toinen rahaksi muunneltavissa oleva maatilan luontopalvelu voisi olla ekologinen kompensaatio. Siinä yrityksen toiminnan luonnon monimuotoisuudelle aiheuttamaa haittaa voi hyvittää lisäämällä luonnon monimuotoisuutta jossakin muualla. Silloin maatilan omistaja voi ryhtyä tuottamaan luonnon monimuotoisuutta tuotantosuuntana maillaan, ja myydä se ekologisena kompensaationa luontoa kurittaville yrityksille. Tämäkin on tuotteistamista vaille valmis business.
Vähän sama ympäristöidea on erään rahaston ajatuksessa perustaa ns. peltorahasto. Siinäkin ymmärtääkseni myydään rahaston osuuksia ajatuksella, että rahaston ostamalla ja eteenpäin viljelijälle vuokraamalla peltomaalla harjoitetaan aktiivista hiiliviljelyä. Siten ostamalla em. rahastoa, voi samalla ostaa mielenrauhaa ilmastoahdistuksesta hiiliviljelyn myötävaikutuksella.
Tuolta osin ajatus peltorahastosta kuulostaa hyvältä. Muutoin en löydä sille taloudellisia edellytyksiä. Sijoittajat laittavat rahaa rahastoon. Rahalla ostetaan peltomaata, joka vuokrataan viljelijälle. Viljelijän työstään saamalla tuotolla yhdistettynä peltomaan arvon nousuun, maksetaan sijoittajille se tuotto, mikä heille on luvattu. Rahaston ja viljelijän väliin mahdollisesti perustettava yhtiö ei tätä yhtälöä muuksi muuta.
Sijoittajille pitää jatkossa maksaa uskoakseni tulevinakin vuosina vähintään 4-5 %:n tuotto ja lisäksi rahaston kuluihin mennee tyypillisesti 2 %-yksikön tuotto-osuus. Viljelijän pitää siten saada viljelystään 6-7 %:n tuotto, jolla hän pääsee vasta nollatulokseen. Se ei nähdäkseni ole Suomessa mahdollista kuin joissakin poikkeustapauksissa. Ei edes koko maatilan antamana tuottona, puhumattakaan rahaston ostaman ja edelleen vuokraaman lisämaan antamalla tulolla. Yhtälö ei toimi edes oletuksella jatkuvasta pellon arvon noususta, mikä sekin on sinällään hyvin kyseenalainen oletus. Viljelijä tässä ei ainakaan voita. Pahimmillaan rahasto houkuttelee entistä enemmän viljelijöitä tekemään ylihintaisia lisämaakauppoja.
Ainoa mahdollinen voittaja on rahasto. Ja jos rahastoa lähellä olisi pankki, joka pystyisi siirtämään osan asiakkaansa lisämaakaupan rahoittamisen riskistä peltorahastolle, olisi se myös hyötyjä?
Jos lisäpelto on niin kallista, tai maatila niin velkainen, että rahoittajapankki ei sitä uskalla rahoittaa, ei sellaista kauppaa ole viisasta tehdä.
PS. Ane ja anekauppa oli 1500-luvulla katolisessa kirkossa käytössä ollut menettely. Siinä saattoi sovittaa syntinsä ostamalla kirkolta aneita. Jos siis tuli viikonloppuna tehtyä syntiä, pystyi ne kuittaamaan maanantaina aneita ostamalla.
PPS. Harvemmin on tullut kehuttua, mutta tästä aiheesta Finnwacht julkaisi viime vuonna mielenkiintoisen raportin ”Anekauppaa vai ilmastotekoja”. On sitten samaa mieltä tai eri mieltä, niin mielenkiintoisen kuitenkin.