Onko heikko kannattavuus oma vika

Viljatilojen heikkoa kannattavuutta perustellaan monella tavalla.Syyksi kerrotaan kaupan hallitseva markkina-asema, pohjoinen ilmasto, peltolohkojen pieni koko, maatalouspolitiikka tai sen puuttuminen, MTK, ahne elintarviketeollisuus tai pinta-alaltaan liian pienet maatilat. Oma merkityksensä on varmasti mainituilla asioilla, mutta kannattaisi tässä katsoa peiliinkin.

Miksi jokaisella viljatilalla pitää olla oma viljankuivaamo? Oikeastaan missään muualla Euroopassa ei ole tällaista tilannetta, että jokaisella viljatilalla törröttää jos jonkinlainen lämminilmakuivuri pönttöineen. Onhan se hieno, ja itsekin olen sellaisen rakentanut, mutta samalla se on tavattoman kallis vaihtoehto viljan kuivaamiseksi. Joskus tulee mieleen, että onko kylän suurimman kuivurin hankintaan vaikuttamassa samat syyt, kuin on urheiluauton hankintaan. Tyypilliselle suomalaiselle viljatilalle rakennettava pakettikuivuri maksaa noin 350.000 € + alv. Se vastaa maatilan kolmen vuoden liikevaihtoa ja 15–20vuoden tulosta. Käytännössä jokaisena vuonna pelkkä koneiston olemassaolo maksaa yli 150 euroa peltohehtaaria kohden ja käyttökulut siihen lisäksi.

Lähes yhtä suuri kustannuserä on oma leikkuupuimuri. Pitääkö jokaisella viljatilalla, jopa karjatilallakin, olla oma puimuri?Käytettyjen puimureiden hinta pyörii tyypillisesti 100.000 euron puitteissa ja uuden puimurin 200.000–400.000 eurossa. Hankintahinta näyttää seuraavan maatilakohtaista kustannustasoa arvolla 1.000 €/peltohehtaari. Sadan peltohehtaarin viljatilalle ostetaan 100.000 euron puimuri, 200 hehtaarin tilalle 200.000 euron puimuri ja 400 hehtaarin tilalle 400.000 puimuri. Vuoden liikevaihto käytetään leikkuupuimurin hankintaan, ja samalla 5 vuoden tuotto kokonaisuudessaan tähän yhteen tuotantopanokseen. Järkyttävän kallista on tämäkin lysti. Tähänkin syntiin olen syyllistynyt.

Onko mahdotonta tehdä yhteistyötä kahden viljatilan välillä niin, että toisella on oma kuivuri ja toisella oma puimuri ja työt tehdään ristiin vaihtotyönä? Se olisi molempien kannalta erinomaisen edullista ja kannatettavaa. Lisäksi siinä olisi molemmilla oma omaisuutensa, joten ns. kolhoosiahdistusta siinä ei synny. Joitakin hyviä esimerkkejä tällaisesta yhteistyöstä löytyy, mutta kuitenkin harmillisen vähän.

Muualta löytyy vielä parempia esimerkkejä viljatilojen yhteistyöstä, jossa kaikki voittavat. Vaikkapa Highland Grain Ltd. (www.highlandgrain.co.uk.). Se on 75 viljatilan yhteinen yritys, jonka kautta myydään yli 10.000 viljahehtaarin vuotuinen sato.Toivottavasti samankaltaiseen toimintaan päästään vaikkapa ViljaTavastia osuuskunnan toiminnan kautta. Sotien jälkeen 1950-luvulla oli samat haasteet, jolloin ratkaisuksi keksittiin Maamiesseuran kuivuri.

Ihan oma lukunsa viljatilojen itse aiheutetusta pääsärystä ovat ylihintaiset peltomaan lisäaluekaupat ja samoin ylihintaiset pellon vuokraukset. Markkinahintaisen peltomaan ostaminen eteläisessä Suomessa on varmin tapa sotkea viljatilan verosuunnittelu ja maksuvalmiustilanne, eikä kannattavuuskaan siitä parane. Joskin tähän on helppo ja yksinkertainen ratkaisu; kukaan ei suostu maksamaan tuottoarvon ylittävää hintaa peltomaasta. Silloin peltomaan hinta laskee ja vuokrahinnat seuraavat perässä. Kaikki aktiiviviljelijät voittavat. Mutta ei - aina löytyy joku ahneenkaakko joka pettää porukat.