Maatilan verosuunnittelu eksyksissä

Vuoden 2025 maatalousverotuksessa ei ole mitään järisyttävän uutta, mutta verosuunnittelun peruskuviot kannattaa palauttaa mieleen. Lisäksi viime vuoden verotuksessa on muutamia asioita, joita on mahdollista hyödyntää viimeistä kertaa.

Verosuunnittelun lähtökohta on, että maatila tekee tulosta – myös verotuksellista tulosta. Verotuksen pystyy toki laskemaan nollaan, mutta juuri koskaan se ei ole järkevää tai perusteltua. Merkittävää valtion tuloveroa joutuu maksamaan vasta yli 30.000 euron verotettavasta ansiotulosta. Tyypillisesti maatilan liikevaihtoon suhteutettuna verotettava tulo on viljatiloilla 10–20 % vuotuisesta liikevaihdosta ja maitotiloilla 20 % liikevaihdosta. Liikevaihdolla tässä yhteydessä tarkoitetaan maatilan kokonaistuloja yhteensä.

Verosuunnittelun lähtökohta on määrittää omalle maatilalle ja viljelijälle itselleen sopiva ja järkevä verotettavan tulon taso. Maatilan kannalta tulo määräytyy lähinnä olemassa olevan tuotannon perusteella. Varminta olisi laatia aina seuraavalle vuodelle budjetti, josta saadaan näkyviin tulot ja menot. Jos sitä ei ehdi/jaksa/osaa/viitsi, tai kannata tehdä, voi käyttää paremman puutteessa vanhaa nyrkkisääntöä vuoden liikevaihdosta, siitä paljonko tulee tilille rahaa vuodessa: maitotilalla 6.000 €/lehmä ja viljatilalla 1.000 €/pelto-ha. Vastaavasti juoksevien kustannusten osuus liikevaihdosta vaihtelee maatalouden nykyisellä kustannustasolla välillä 45–83 %. Viljelijän itsensä näkökulmasta tulotaso tulee olla sellainen, että sillä pystyy maksamaan yksityismenot, verot ja usein myös lainojen lyhennykset ainakin maanostolainojen osalta. Maanostolainojen lyhennysvaatimus onkin merkittävin syy maatilojen korkeisiin verotettavan tulon tasoihin.

Verosuunnittelussa on tärkeää velan määrän hahmottaminen ja sen vaikutus verotukseen. Lähtökohtaisesti mitä velkaisempi maatila, sitä enemmän se joutuu näyttämään verotettavaa tuloa ja sitä enemmän se maksaa veroja. Tilastojen mukaan Suomen maatiloista on n. 30 % velattomia. Ne ovat pääasiassa jo kokeneempien viljelijöiden maatiloja, joissa ei ole tehty investointeja enää muutamaan vuosikymmeneen. Toki on myös niitä nuorempia viljelijöitä, jotka ovat saaneet järkevän kokoisen kotitilan erittäin edullisesti, eivätkä ole lähteneet hulluttelemaan markkinahintaisilla lisämaan ostoilla. Silloin ylläpitoinvestoinnit pystyy tekemään kassavaroilla eikä velkaa tarvitse ottaa kuin ehkä puimuria vaihtaessa. Tyypillisesti aktiivitiloilla on velkaa liikevaihdon verran. Jos velan määrä ylittää 1,5 kertaa liikevaihdon, pitää huolestua, ja 2 kertaa liikevaihto on selvästi liikaa. Nuorilla viljelijöillä on velkaa eniten ja karjatiloilla enemmän kuin viljatiloilla.

Mitä epävakaammat ajat ovat menossa ja suuremmat tuotanto- ja hintariskit, sitä pienempänä tulisi velan suhteellinen määrä pitää. Tätä taseen vahvistamista maatiloilla onkin tehty viime vuodet, kun investoinnit ovat olleet vähissä ja uuden lainan saaminen haastavaa. Tärkeää olisi myös verotuksen kannalta pitää velan kokonaismäärä pienempänä kuin mitä on tuloverotuksen poistopohja yhteensä, koska silloin ei synny ns. verovelkaa. Silloin velkojen vuotuinen lyhennys on perusteltua määrittää samalle tasolle, kuin on tuloverotuksessa hyödynnetty poistojen yhteismäärä. Jos maatilan talous on sellainen, että tuloverotuksen poistopohja säilyy käyttämättömänä vuodesta toiseen, koska kannattamattoman tuotannon vuoksi poistoja ei tarvitse hyödyntää, on jo syytä olla huolissaan.

Verotuksen ydinkysymys on maksettava vero-%. Se, kuinka monta prosenttia ansiotulojen tuloeurosta maksetaan verottajalle. Verokarhulle kuuluu aina sen lakisääteinen osuus, mutta ei enempää. Oleellista on hahmottaa kokonaisveroasteen ja marginaaliveroasteen (ns. rajavero) erot. Kokonaisveroaste kertoo, kuinka monta prosenttia maksetaan kaikista verotettavista ansiotuloista veroa yhteensä, ja marginaalivero ilmoittaa siitä viimeisestä korkeimmasta verotettavan tulon eurosta maksettavan veroprosentin. Lähtökohtaisesti verosuunnittelu pitäisi perustua kokonaisveroasteeseen. Jos se on alle 20 % on tilanne verotuksellisesti erinomainen ja alle 30 % on vielä hyvä. Sen yli menevä osuus maatilan tuloksesta olisi hyvä saada siirrettyä pääomatulon luokkaan. Jos maatilan verotettava tulo on keskimääräinen n. 20.000 euroa vuodessa, ei siitä kovinkaan paljoa tarvitse viljelijän veroa maksaa ja se kannattaa aina ottaa ansiotulona.