Mikä on, kun mikään ei riitä

Suomen maataloudessa kaikki uskovat tuottavuuden ja tehokkuuden kasvuun. Samaan mantraan kuuluvat: jatkuva tilakohtaisen peltopinta-alan kasvattaminen, aina vaan suurempien koneiden ostaminen ja entistä suurempien tuotantorakennustenrakentaminen. Tänäkin vuonna Suomen maatiloilla satsataan koneisiin ja tuotantorakennuksiin lähes 550 M€ ja siihen lisäksi lisämaakaupat ja asuinrakennusten investoinnit. Valitettavasti kuluneen 20 vuoden aikana maanviljelijän työ ei ole noista ponnisteluista huolimatta kovinkaan paljoa muuttunut tuottavammaksi. Se on muuttunut tehokkaammaksi, kun entistä pienemmällä määrällä maanviljelijöitä tuotetaan sama määrä ruokaa kuin ennen, mutta maanviljelijän saama taloudellinen tuottavuus ei ole kehittynyt samalla tapaa kuin muun yritys- ja elinkeinotoiminnan Suomessa.

Suuruuden ekonomian mukainen toimintatapa, jossa suuremman tuotantoyksikön juoksevat kustannukset laskevat suhteellisesti, ja viljelijälle jää yhä suurempi siivu kakusta, ei pidä paikkaansaalkutuotantona harjoitetussa maataloudessa. Todellisuudessa tuotantokustannusten suhteellinen osuus kasvaa aina siirryttäessä entistä suurempaan yksikköön. Investointien osalta suuruuden ekonomia kyllä toimii tiettyyn rajaan saakka. 3 robotin navetassa lehmäpaikan rakentamiskustannus on n. 20 % edullisempi kuin mitä on yhden robotin navetassa. Siitä ylöspäin mentäessä lehmäpaikkakohtaiset rakentamiskustannukset eivät enää juurikaan laske. Lisäksi suurempien tuotantorakennusten antama suhteellinen hyöty törmää jossakin vaiheessa Suomen ilmastoon, palkkatyövoiman kalleuteen, peltolohkojen pienuuteen ja hajanaiseen sijaintiin sekä peltomaan tuottoarvon ylittävään osto- ja vuokrahintaan. Kiinteiden kustannusten suuruuden ekonomia ei pysty kattamaan muuttuvien kustannusten ”tappiota”. Aina vaan suurentamalla tuotantoyksikköä päästään jossakin vaiheessa lopputulokseen, jossa tuotetaan valtakunnallisesti entinen määrä, mutta kalliimmilla kustannuksilla ja entisellä, tai jopa laskevalla tuotteen hinnalla.

Maatalouden aina vaan parempaa tuottavuutta perustellaan usein entistä tehokkaammilla koneilla. Myytyjen traktoreiden keskikoko on jo aikoja sitten ylittänyt 200 hv. Joskin traktorin kokoluokka on nykyään monimutkainen asia, kun traktorilla on neljä eri tehoa, eiluottorengin kokemuksella oikein pysty ymmärtämään koneen tehosta mitään. Joka tapauksessa maatalouden tehokkuuden olisi jo pitänyt moninkertaistua nykyiseen verrattuna, jos se olisi kiinni traktoreiden kokoluokasta ja moottorin tehokkuudesta. Sama tilanne on leikkuupuimureiden kohdalla. Vielä hetki sitten 10 jalanja 100.000 euron hintainen puimuri oli sopiva peli Suomen keskimääräisille 3,20 hehtaarin peltokuvioille. Nyt pitää olla puintileveyttä 20 jalkaa ja telamatot pyörien tilalla ja hintaa 400.000 € + alv. 25,5 %. Samaan aikaan suomen peltokuvioiden keskikoko on pysynyt jokseenkin samana, eikä tilakohtainen peltopinta-alakaan ole paljoa kasvanut. Asiakaskunnassani 400 hehtaarin viljatilaa pyöritetään 200.000 euron, tai 1.200.000 euron konepääomalla. Molemmilla on sama satotaso ja vaikeinakin syksyinä molemmat ovat sadon saaneet korjattua. Tässäkin tuottavuustarkastelussa päästään tilanteeseen, jossa tuotetaan peltokasveja sama määrä, suuremmilla kuluilla ja entisellä tuottajahinnalla.

Suomalainen maanviljelijä tuntuu hyväksyvän tilanteen, jossa hän kantaa henkilökohtaisella omaisuudellaan riskin maatilayrityksen pyörittämisestä ja on valmis tekemään työtä entistä enemmän ja investoimaan entistä hurjemmin. Työn tuottavuus ei kuitenkaan parane niin, että viljelijä saisi entistä suuremman suhteellisen siivun maatilan läpi menevästä rahavirrasta. Vertailutilastoissa se näkyy maatilayritysten heikompana sijoitetun pääoman tuottona ja liikevoittoprosenttina, kuin muilla elinkeinoaloilla.Ruohonjuuritasolla sen huomaa, kun maatalouden ulkopuolisella koneurakoinnilla, tai rakennusliikkeellä pystyy tienaamaan rahaa ylihintaisen peltomaan ostoon, mutta maatalouden alkutuotannon tuloksella se ei onnistu.